Hankala yhtälö

Nyt näyttää siltä, että syksyn tullen olen aloittamassa työelämää tavalla tai toisella.
Elämä heittelee ihan kiitettävästi, sillä nyt olisi kolmekin mahdollista työpaikkaa tarjolla. Ei muuten useinkaan tapahdu niin, että kotiin soitetaan ja tarjotaan työtä, vieläpä varsin mukavilla eduilla. Mutta pohdituttaa: hassua, että muutama puhelinsoitto saa aikaan tällaisen ajatusten sekamelskan.
Mikä sitten mietityttää?
Kohtalaisen hyvistä eduista huolimatta kyseessä on varsin haasteellinen työ, joka vaatii ns. täydellistä läsnäoloa tässä hetkessä ja vaihtelevissa tilanteissa. Kun siihen lisätään hoitojen ja lääkityksen aiheuttama kiukutus, ajatusten harhailu ja tarve saada olla yksin, on väsymys aivan takuuvarma seuralainen. Työelämän ja hoitojen yhteensovittamisesta on puhuttu monessakin yhteydessä eikä se ole mikään helppo juttu. Myös käytännön järjestelyt vaativat paljon, koska lääkärikäyntejä voi tulla ja tuleekin lyhyellä varoitusajalla. Asumme sen verran syrjässä, että lähimpään sairaalaan, jossa nämä asiat voidaan hoitaa, on 100 km. Kyse on siis useinkin koko päivän poissaolosta, ei pikaisesta piipahduksesta terveyskeskuksessa.
Tähän kun lisätään vielä minulle ominainen tunnollisuus ja taipumus tehdä kaikki aina mahdollisimman hyvin, olla ns. mahdollisimman helppo, on hankala yhtälö valmis.
Aiemmin esillä ollut avoimuusko avuksi? Työnantajan kanssa asiassa ei mitään, heillähän on vaitiolovelvollisuus, mutta kuormittaahan tällainen (esim. nopean aikataulun poissaolot) toki myös työkavereita.
Ihana olisi kuitenkin saada tuntea kuuluvansa johonkin, olla vahvasti osa jotakin yhteisöä. Luonnollinen tarve tietenkin, erityisesti tässä tilanteessa. Antaisi tavallaan turvallisuuden tunnetta. 
Ensimmäinen etappi on tietysti se, milloin saapuu aika sinne tarkastukseen.
Sitä odotellessa!
Voikaa hyvin!