Se pieni suuri ero

Tänään varmistui se, että hoitomme siirtyy ainakin kuukaudella eteenpäin. Uusi työ vie niin paljon energiaa ja vaatii niin sataprosenttista läsnäoloa (ainakin näin aluksi), että hoidon vieminen läpi nyt samaan aikaan ei todellakaan vaikuta hyvältä idealta. Tai sitten pitäisi olla joku hemmetin superihminen :)! Myös mies oli samaa mieltä.
Harmittaa tietysti, mutta kyllä tässä varmasti ennen joulua päästään jo tositoimiin. Kärsimätön luonteeni vain taas muistuttaa olemassaolostaan.
Kirjajuttuihin ei nyt viime päivinä ole ollut aikaa, mutta olkaa te kärsivällisiä minunkin puolestani :)!
Kirjojen sijaan kuitenkin tänään vähän toisenlaista pohdiskelua.
Olen nimittäin jo aikoja sitten päättänyt panna tänne muutamia ajatuksia miehistä ja naisista ja lapsettomuushoidoista, ja tässä sille ihan oiva paikka.
Jokaisella on oma tapansa käsitellä näitä asioita. Totta kai on niin, että naiselle tämä kaikki on fyysisesti paljon rankempaa ja vaatii muutenkin paljon enemmän. Mies ei tarvitse hirviölääkkeitä eikä operaatioita. Hänellä ei ole mielialanvaihteluja eikä mahan turvotusta (ainakaan näistä syistä, heh). Vain muutama minuutti laboratorion vessassa pornolehden kanssa riittää, ja siinä kaikki.
Olemmeko kuitenkin henkisesti samalla viivalla tämän asian kanssa? Veikkaan, että emme. Mies ei monesti kykene ymmärtämään naisen tarvetta käydä asiaa läpi puhua pälpättämällä. Puhuminen tällaisesta aiheesta lienee miehelle kuin miehelle aika vaikeaa: asioita tykätään miettiä itsekseen.
On kuitenkin aika liikuttavaa, ainakin minusta, kuinka huolehtivaiseksi mies muuttuu hoidon ollessa päällä. Kyllä löytyy herkkuja ja pitkää pinnaakin.
Tähän prosessiin ilmeisesti kuuluu, että miestä alkaa arvioida isä-näkökulmasta.Sitä miettii, millainen toinen olisi isänä.
Mutta näillä mietteillä tällä kertaa.
Voikaa hyvin!